Tunne outo rinnassani...
Tunteet ovat taas pinnalla. Uutiset osoittavat nuorisorikolliset tunteettomiksi, kodin lämmön puute uhkaa puuduttaa ja paaduttaa jo lapsena, ja työelämään perätään enemmän tunneälyä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten tunnesokeus nimettiin aleksitymiaksi, ei sanoja tunteille (1). Tämä Sifneoksen (1) kiteyttämä käsite linkosi liikkeelle tutkimusten ryöpyn, joka paljasti aleksitymiaa vähän siellä sun täällä, terveillä ja sairailla, miltei kaikissa psykiatrisissa ja somaattisissa potilasryhmissä (1). Jopa niin rajattomasti - ja estoitta Freudia ja neurobiologiaa naittaen - että koko aleksitymiaa on pidetty epäuskottavana kuplanakin (2). Kuitenkin yritykset hahmottaa arvokkainta psykologista piirrettämme, kykyä tunteisiin, neurobiologisesti syntyvänä ja psykodynaamisesti koetuksi tulevana siltana kehon ja mielen välillä (3) ovat ensisijaisen tärkeitä inhimillisyyden ja sairauksienkin ymmärtämisessä (3,4,5).