Säästöt vaativat rahaa
Säästöjä saadakseen on ensin käytettävä rahaa. Kyse ei ole tuhlaamisesta vaan investoinnista.
Reilusti yli puolet suomalaisista elää eliniänodotettaan pidempään ja kansakunta vanhenee vauhdilla. Lääketieteen kehitys on mahdollistanut pidemmän elämän ja samalla se on luonut pirullisen syklin; entistä kalliimman hoidon ja hoivan tarve kasvaa jatkuvasti. Terveydenhuollon kustannukset uhkaavat nousta yli sietokyvyn. Kansantalouden kuristustaudin ratkaisuksi on heitelty ilmoille laiskasti argumentoituja poppakonsteja eli priorisointia, kaiken kattavaa prosessien virtaviivaistamista ja tietysti digitalisaatiota
Kuluneen vuosikymmenen aikana tapamme käyttää sähköisiä palveluita ja hoitaa niin pankkiasiat, kauppareissut kuin sosiaaliset suhteet on muuttunut perusteellisesti. Terveydenhuollossa digitalisaation tuomat mahdollisuudet on kuitenkin jätetty pitkälti hyödyntämättä. Vapaa-ajallaan lääkäri voi ottaa käydä asuntolainaneuvottelun etäyhteydellä tai soittaa videopuhelun toiselle puolelle maailmaa. Työpaikallaan hän ei voi kommunikoida edes tärkeimmän yhteistyökumppanin ja asiakkaan – siis potilaan – kanssa sähköisesti.
Julkinen puoli on jäänyt yksityisten terveysjättien jälkeen esimerkiksi etäasioinnin kehittämisessä, sillä toimivat sähköiset palvelut ovat hankintakustannuksiltaan kalliita. Veronmaksajan näkökulmasta on hyvä, ettei jokaisessa kunnassa ole omaa etälääkäri-startuppia. Toimivien ja tehokkaiden sähköisten palvelujen toteuttaminen vaatii riittävän leveitä hartioita. HUS-alueelle monin paikoin käyttöön tulevaa Apotti-potilastietojärjestelmää on moitittu kalliiksi. Se kuitenkin tarjoaa työkalun, joka oikein ja rohkeasti käytettynä saattaa olla julkisen terveydenhuollon suurin harppaus kohti digitaalista tulevaisuutta.
Kolmenkymmenen vuoden aikana Suomen väkiluku on kasvanut reilulla puolella miljoonalla ihmisellä, ja saman verran on kasvanut eläkeikäisten määrä. Priorisointi on välttämätöntä, mutta se ei voi perustua yksittäisten lääkärien mielipiteeseen. Tarvitaan tutkittua tietoa, laaturekistereitä ja hoidon vaikuttavuuden arviointia. Valitettavasti lääketieteellisen tutkimuksen ja kansallisten tutkimuslaitosten rahoitus on kuitenkin ollut jatkuvien leikkausten kohteena. Pieniä säästöjä on saatu aikaiseksi leikkaamalla siitä toiminnasta, johon panostaminen voisi innovaatioiden kautta tuottaa merkittäviä säästöjä.
Säästöjä hakeva toimintamalli on kuitenkin ongelmallinen, kun samaan aikaan halutaan turvata vähintään nykyisen kaltaiset palvelut. Siinä missä lääkäreiden määrä on kolmessa vuosikymmenessä liki kaksinkertaistunut, terveyskeskuslääkäreiden määrä on pysynyt lähes ennallaan. Kuntien vaikuttamismahdollisuudet erikoissairaanhoidon kustannuksiin ovat vähäisiä, joten säästöt ovat kohdistuneet perusterveydenhuoltoon. Kukaan ei taida tietää, kuinka monta terveyskeskuslääkäriä Suomessa tarvitaan. Saatavuusongelmien valossa nykyistä määrää ei ainakaan voida pitää tyydyttävänä.
On vaikea suunnitella säästöjä, jotka samalla parantaisivat kansalaisten palveluita. Helpompi on suunnitella parempia palveluita, jotka ovat samalla kustannustehokkaita. Säästöjä saadakseen on ensin käytettävä rahaa. Kyse ei ole tuhlaamisesta vaan investoinnista. Usein säästöt ovat pikavoittoja, joiden hyödyt karisevat nopeasti. Laadukkaammat, tehokkaammat ja potilasystävällisemmät palvelut taas ovat pitkän tähtäimen sijoitus, jotka oikein suunniteltuna tulevat lopulta budjettileikkuria halvemmaksi.
Petja Orre
Kirjoittaja on Keravan kaupungin johtava ylilääkäri
