How can we hang on to a dream
Samalla kun yritän saada käyntiin tarinaa ystävyydestäni Kristo Gröndahlin kanssa istun kirjoituspöydän ääressä katselemassa kun ulkona sataa lunta. On huhtikuun neljäs viikko, hiutaleet ovat suuria ja märkiä ja koska mereltä tuulee navakasti, ne kieppuvat ilmassa hyvän aikaa ennen kuin laskeutuvat maahan. Ei ole mikään tavallinen huhtikuun sää eikä taivas ole näin kevään korvalla tumma vaan sakeasta lumisateesta huolimatta laimean lyijynharmaa, aurinko pilkistää välillä pilvenraosta ja valaisee epätodellisella kajollaan kirkon ja kylän jonne olen vetäytynyt muutamaksi päiväksi kirjoittamaan tätä. Nuorena, silloin kun vielä epäröin hankkisinko porvarillisen ammatin vai omistautuisinko kirjoittamaan musiikkia ja kertomuksia, minulla oli tapana ladata tällaiset oikuttelevat säät täyteen syvästi runollista sisältöä. "Onpa kumma keli", ajattelin kun huhtikuussa satoi lunta tai jouluaattona vettä tai syyskuun lopussa tuli yhtäkkiä kahdenkymmenenviiden asteen helle, "sitä minun täytyy käyttää johonkin kertomukseen." Mutta tuohon aikaan minulla ei ollut kertomuksia joihin lisätä poikkeava sääoloja, ja nyt kun minulla on tarinoita kerrottavana ja kaikenkarvaisia ihmiskohtaloita kuvattavana, tiedän että säitä tulee ja säitä menee, myös epätavallisia, enkä minä siksi enää koe aavistuksia, en kaipuuta, en näe mitään runoutta siinä että huhtikuun lopussa sataa lunta.
