Palovammojen hoidon valtakunnallinen porrastus
Vaikeiden palovammojen hoidossa alkoi 1960-luvulla voimakas kehitysvaihe. Pahoinkaan palaneet potilaat eivät nestehoidon ansiosta enää menehtyneet hoidon alkuvaiheessa palovammasokkiin. Ongelmana oli sellaisen potilaan hoito, jolla palanutta ihoa oli enemmän kuin palamatonta, ihosiirteeksi sopivaa aluetta. Varhaiseksisio eli palaneen ihoalueen poistaminen viikon kuluessa tapaturmasta muutti palovammojen leikkaushoidon. Samoihin aikoihin kehitettiin laitteet, joilla siirrettävä iho laajennettiin verkkomaiseksi. Näin ihosiirteillä voitiin peittää paljon laajempia alueita kuin aiemmin. Laajennettu ihosiirre peitettiin alkuun parkitulla ksenograftilla tai amnionkalvoilla. Myöhemmin perustettiin ihopankkeja, jotka tuottivat laajennettujen ihosiirteiden päällä käytettäviä tuoreita allografteja, glyserolissa säilytettyjä kuolleita allografteja tai syväjäädytettyjä eläviä allografteja. Immunologian kehitys, ravitsemushoito, uudet paikallishoitoaineet ja antibiootit helpottivat taistelua infektioita vastaan (1).